Viikonlopun myrsky pysäytti lähes koko Suomen. Pani ajattelemaan, että maapallo "kipuilee". Varsinkin, kun lähes päivittäin kuulemme erilaisista katastrofeista ympäri maailmaa.
Sähkö hallitsee elämäämme monilla eri tavoin. Meillä lamput eivät syttyneet lähes 12 tuntiin. No, ei muuta kun kynttilät palamaan, puu-uuniin tuli.. kahvit kaasukeittimellä. Mikäpä ollessa. Ei siis mitään hätää.
Mutta, kun puhelimesta loppui virta, alkoi jo mietityttää. Onneksi autossa oli laturi ja autokin lähti käyntiin.
Tulin ajatelleeksi niitä, jotka tuolloin mahdollisesti olivat todella avun tarpeessa. Kuinka ikääntynyt, autoton henkilö toimisi. Naapureihin matkaa useita kilometrejä.
Onko menty eteenpäin, onko yhteiskunta kehittynyt, niitä sanoja kun viljelemme puheissamme. Mielestäni näin ei yksiselitteisesti voida sanoa. Olemme erittäin haavoittuvaisia, johtuen rakennuskulttuuristamme, tietotekniikasta, niiden hyvistä puolista huolimatta.
Arvelen, että tällaisten ongelmatilanteiden välttämiseksi uusille innovaatioille on sijaa.
Kynttilän valossa ryhdyin joulusiivoukseen. Kaappien sisällön järjestely onnistui vähän hämärässäkin. Järjestelin valokuvia, vuosien varrella saatuja, itse tehtyjä syntymäpäiväkortteja, ihania äitienpäivätervehdyksiä. Kiitollisena ajattelin ystäviäni, lapsiani ja lasten lapsiani.
Mutta se mikä minut todella pysäytti, oli kaksi käsin kirjoitettua kirjettä, jotka tyttäreni olivat kirjoittaneet toisilleen pienenä ollessaan. Kirjeistä huokui lämpö ja rakkaus.
Mitä kirjeiden kirjoittamisen suhteen on tapahtunut. Onko kehitytty, onko menty eteenpäin. Istumme tietokoneiden orjuuttamana päivästä toiseen, sähköpostia, nettiä, Facebookia... Mitä jätämme jälkikasvulle. Tunteettomia tekstejä eri vempeleissä, jotka nekin tarvitsevat sähköä.
Haastankin kaikki lukijani loppuvuonna kirjoittamaan yhden kirjeen jollekin lähimmäisille.
Hyvää joulun odotusta!
