KOTIMAISESTA HUOLTOVARMUUDESTA
Eduskunta hyväksyi v. 1969 lain peltojen paketoinnista, eli
viljelemättä jättämisestä. Hallitus oli
vuodesta toiseen kieltänyt myymästä maataloustuotteita vapaasti markkinahintaan
ja määrännyt liian korkean hinnan, syntyi viljavuoria ja muuta ylituotantoa.
Hintoja ei silti vapautettu, vaan keksittiin tuo peltojen paketointi; piti saada 100.000 hehtaaria peltoa pois
viljelykäytöstä ja lieventää ”ylituotanto-ongelmaa.” Jokainen tajuaa, että
viljavuoret olisivat rikkautta eikä ongelma. Samassa yhteydessä tulivat myös
kesantokorvaus, lehmäntapporaha.
Myöhemmin tulivat lehmien teurastuspalkkiot, peltojen metsitys,
kesannoimispalkkiot, tuotannon perustamisluvat, tuotantosuunnan valinnan ohjailu
ym.
Sitten tuli EU, jossa päätetään maatalouden tukipaketista.
Tukipaketti kanavoi Suomeen rahaa kolmesta suunnasta. Suoraan maataloudelle ja
karjankasvattajille sitä tulee 523 miljoonaan euroa tänä vuonna. Näitä suoria
tukia saadaan naudoista, lypsylehmistä, karitsoista, rypsistä, rapsista ja
tärkkelysperunasta.
Korvausten määrä vaihtelee 150 eurosta 260 euroon.
Lypsylehmästä Etelä-Suomessa saadaan 150 euroa ja sonnista tai härästä 260
euroa. Pohjois-Suomessa lypsylehmästä ei saa euroakaan ja sonnista tai härästä
132 euroa.
Maataloustuilla pyritään pitämään yllä ruokahuollon
omavaraisuutta, hillitsemään hintojen rajuja vaihteluita ja pitämään
elintarvikkeiden hinnat kohtuullisina. Edelleen yhtenä tavoitteena on pitää
maaseudut asuttuina. Miltä osin tässä on onnistuttu? Mitkä ovat uhkakuvat?
Tukien avulla saadaan halvempaa ruokaa, ne vaikuttavat
työllisyyteen ja muuhun yritystoimintaan.
Käytännössä tuet on kerätty veroilla, jotka ovat vaikuttaneet vastaavasti
työpaikkojen menetyksiä. Tukien nettovaikutus talouteen on siten mitätön, jopa
negatiivinen. Kerätyt verot/suorat tuet aiheuttavat hyvinvointitappioita, koska
ne vääristävät markkinahintoja ja tämähän on omiaan vaikuttamaan tehottomuuteen
talouden toiminnassa.
Maataloustuotannon säilyttäminen on valtiolle
edullista. Positiivisia taloudellisia
vaikutuksia koituu erityisesti alkutuotannon jälkeen tulevan elintarvikeketjun
tuotannon hyödyistä. Mikäli alkutuotanto häviäisi, tuotaisiin elintarvikkeet
pääosin jalostetussa muodossa halvemman työvoiman maista. Siitä taas aiheutuisi
kauppataseen alijäämää. Asioilla kun pakkaa olemaan monta puolta.
Huoltovarmuus on merkittävä tekijä, sillä Suomen ei ole vara
jättäytyä ruoan osalta tuonnin varaan. Ei senkään vuoksi, että meillä on
viljelyyn sopivaa maata yllin kyllin. Elintarvikkeet pilaantuvat herkästi ja
jos alkutuotanto katoaa, häviää myös helpommin varastoitavien maataloustuotteiden
jatkojalostus ja jakeluketju.
Nyt tuottajille maksettava korvaus maidontuotannosta vetää
lypsykarjanpidon lähes mahdottomaksi. Tällaisen hinnan märittely tuottajalle ei
oikein mene tajuntaani. Maanviljelijöitä voitaisiin tukea monin tavoin, mutta
taloustieteen kannalta katsottuna hinnan säätely on huonoin tapa tehdä se, selkeämpiä
tapoja olisivat suora tuki ja verohelpotukset. Kouluruoka- ja vanhusten
ruokabudjetin kasvattamisilla olisi myös erittäin suuri merkitys. Se, että
tukia kohdennetaan maatalouteen aiheuttaa tietysti kysymyksen, entä muut
yritykset? Muissa yritysmuodoissa on myös saatavilla erilaisia tukimuotoja,
joita en nyt käsittele. Mutta eiköhän tuo ruoka ole tärkein henkivakuutus?
Nyt olisi korkea aika nostaa keskusteluun ruokataloutemme
omavaraisuus. Minulle kerrottiin, että sianlihastakin 70 % tulee ulkomailta.
Meidän ei tule Suomessa jättäytyä tuonnin varaan, tänä aikana varsinkaan.
Tuottajien tulee saada riittävä korvaus työstään. Ostovoiman parantaminen
kansalaisille tulee järjestää esim. verotuksellisin tai sosiaalisin toimin.
Suomi on pieni maa ja ilmastollisesti vaihteleva.
Mielestäni maa tulee pitää asuttuna. Meitä on monenlaisia,
jotkut haluavat asustaa kaupungeissa, jotkut kokevat maaseudun parhaana ja yhä
useammat näyttävä kaipaavan todella luontoa ja rauhaa ihan pohjoisesta. Olen
leikkinyt ajatuksella, että Suomessa olisi kolme osuuskuntamallilla toimivaa
monipuolista maatilatoimintaa harjoittavaa kokonaisuutta. Yksi etelä-, yksi
keskeisessä- ja yksi pohjoisessa Suomessa. Näillä tiloilla varmistettaisiin ko.
alueen elintarviketuotanto tuotantoketjuineen alueen väestölle. Osuuskunnan
jäseniksi haastettaisiin kansalaiset vaikkapa 50 eurolla, tekisi yhteensä 270
milj. Valtio myös osallistuisi toimintaan. Ketju alkutuotannosta tuoteketjuun
piristäisi myös alueiden muuta yrittäjyyttä. Lähiruoan saanti helpottuisi.
Vaikutus työllisyyteen olisi myös merkittävä. Tuotekehittelyä ei pidä myöskään
unohtaa. Huoltovarmuutemme turvattaisiin mahdollisten, ei toivottavien
tilanteiden varalta.
Ajatukseni herättää varmasti monenlaisia mielipiteitä, mutta
kuten aikaisemmin totesin, ruoka on paras henkivakuutus. Ja tuosta asumisesta,
jokainen kotiutuu sinne, missä kokee olevansa tyytyväinen ja onnellinen. Toiset
haluavat enemmän, toiset tyytyvät vähempään.
Kaikkea hyvää kaikille!
Raija Leppäharju
kaupunginvaltuutettu
