SOTE-UUDISTUKSESTA
Taannoin oli PoPSTer-hankkeen esittely Haapajärvellä.
Hankkeessa on luotu malli ja toimenpideohjelma siitä, millä tavalla sosiaali-
ja terveyspalvelut järjestetään ja tuotetaan Pohjois-Pohjanmaalla 1.1.2019
alkaen valmisteilla olevan lainsäädännön edellyttämällä tavalla. Meidän
alueella ympyrä on yksi 13:sta hyvinvointialueesta. Alueeseemme kuuluisi
Haapajärvi-Reisjärvi-Kärsämäki ja Pyhäjärvi. Näillä näkymin Haapajärvellä olisi
sotekeskus ja meillä soteasema.
Sote-uudistus on sosiaali- ja terveydenhuollon
palvelurakenteen uudistus. Sen tavoitteena on kaventaa ihmisten hyvinvointi- ja
terveyseroja, parantaa palvelujen yhdenvertaisuutta ja saatavuutta sekä hillitä
kustannuksia. Tällöin palvelut järjestettäisiin siten, että ne ovat asiakaslähtöisiä,
oikea-aikaisia ja tehokkaita. Tavoitteena on turvata lähipalveluiden saatavuus
kaikilla tasoilla. Näin asiasta uutisoidaan.
Käytännön vaikutukset ovat moninaiset. Laitoshoitoa
puretaan, sairauksien arviointia, tutkimusta, hoitoa ja kuntoutusta suoritettaisiin
kotona ja palveluasumisyksiköissä. Digitalisaatio lisääntyy. Ikäihmiset
asuisivat kotona. Kukaan ei asuisi terveyskeskuksen vuodeosastolla eikä
pitkäaikaisesti laitoshoidossa. Nämä nyt keskeisesti.
Jos nuo tavoitteet saavutettaisiinkin käytännön tasolle asti, uudistusta voisi perustella ja valmistelua voisi jatkaa.
Terveyserojen kaventaminen, yhdenvertaisuus, saatavuus ja kustannusten
hillitseminen, siinäpä paketti, joka ei ole helposti rakennettavissa, muutoin
kuin teksteissä ja taulukoissa. Tuntuu siltä, että ihan käytännön tasolle
asioita ei ole tarkasteltu riittävästi.
Uudistus on niin mittava ja jokaiseen vaikuttava, että
tokkopa me sitä edes ymmärrämme tai tiedostamme. Toimimme sitten vaan niin,
kuin on päätetty, ja kipuillaan sen mukana. Näinhän on käynyt Paras-lain
myötäkin. Palveluiden keskittämiset eivät ainakaan tuottaneet
kustannussäästöjä.
Hankkeen esittelyn yhteydessä mieleeni tuli sana
yksinäisyys. Miten uudistuksen yhteydessä hoidetaan yksinäisyyttä, mikä on
siihen lääke? Suurissa taajamissa yksinäisyys
ei niinkään ole ongelma, koska siellä on sentään mahdollisuus nähdä ja tavata
"lajitovereita". Mummu ja pappa voivat käydä vaikkapa päivätansseissa ihan
kävelymatkan päässä. Mutta miten on maaseutupitäjissä?
Pyhäjärvi, niin kuin muutkin maaseutupitäjät ovat harvaan
asuttuja. Jo pitäjän kauppakin on kaukana, saatikka maakuntien keskeiset
kaupungit. Talo siellä, toinen täällä. Torpassa ei ole kulkuneuvoa, ei osata käyttää
tietokonetta, tai se ei toimi. Ainoa
kapine, jota katsellaan, ja jonka kautta ollaan yhteydessä ulkoiseen maailmaan,
on televisio, jos sekään. Pimeinä talvipäivinä/öinä on sentään aikaa ajatella
ja odottaa Suomen suvea! Lähikaupassa käydään lähinnä tuttavien avustuksella.
Hoitajat, jotka tekevät arvokasta työtä käyvät muutaman kerran päivässä
tekemässä sen, mitä tehtäviin kuuluu. Aikaa ei varmaankaan jää kuin
rutiinitöihin, vaikka halu olisi muuhunkin. Näinhän on jo vallitseva tilanne,
mutta uudistuksen myötä olemme kaikki sen edessä.
Miten ikääntyvä selviää tästä kaikesta? Ettei vaan käy niin,
että "ambulanssi rumpa" alkaa. Hätääntyminen yksinäisyyden painaessa päälle
kääntyykin niin päin, että sairaalat sittenkin täyttyvät. Tutkimuksen mukaan 40
prosenttia yli 75 vuotiaista kokee yksinäisyyttä. Yksinäisyyden kokemus on
yleisempää maalla kuin kaupungeissa. Yksinäisyys johtaa mielenterveysongelmista
itsemurhiin. Yksinäisyydestä aiheutuvat
ongelmat ovat moninaiset. Käykö niin, että yhteiskuntaa ”rasittavat” ihmiset
tulevat kirjavuudessaan yhä rasittavimmiksi ja kalliimmiksi? Ja kun ottaa vielä sen huomioon, että yhä enempi ihmisiä päivä päivältä siirtyy ehtopuolelle.
Onko kodit sellaisia, että kotona asuminen on
mahdollista? En ole nähnyt kirjoituksia siitä, miten siihen on varauduttu. Jos
sänky ei ole toimiva, ovet ahtaita liikkua rullatuolilla, keittiökaapit liian
ylhäällä, peseytymistiloista puhumattakaan, miten voidaan ajatella, että
kodeissa voidaan asua voimien vähentyessä? Kun näin suuren luokan uudistusta
tehdään, olisi vähintäänkin pitänyt, ja pitää huolehtia siitä, että kotona
tapahtuva asuminen on mahdollista. Sitten päästäänkin siihen, kuka, tai mikä
taho muutokset maksaisi. Mökin mummulla ei varmaan ole varoja muutoksiin.
Toimiiko maksumiehinä kunnat vai maakunnat? Vai onko niin, että asia jätetään
silleen…?
Voisiko pitkäaikaistyöttömiä työllistää tämän tiimoilta?
Ennen vanhaan oli paremmin on sanonta, jolle nauretaan.
Nyt tuntuu siltä, että tämän asian osalta ei ole nauruun
aihetta. Samassa pihapiirissä asui usein
kolme sukupolvea. Kyläyhteisö toimi muutoinkin turvaverkostona, verkosto, jossa
toinen toisistaan piti huolta. Mikäli nyt uudistuksen myötä kotihoito
hoitajineen, kuntoutuksineen, lääkäreineen jne. kohtaisikin tällaisen
kohderyhmän, uudistus olisi varsin kannatettava. Mutta nyt maaseudut ovat
harvaan asuttuja, ei ole kyläverkostoja (valtava voimavara), ei ole kolmea
sukupolvea, ei ole kuin se yksi polvi, se ikääntyvä, yksinäisyydessä elävä,
kustannuksia aiheuttava…
Asiakaslähtöisyys, mitä uudistuksessa toistetaan, pitäisi
merkitä sitä, että kotona asuminen mahdollistetaan kaikin tavoin. Me kukin sukupolvi olemme vastuussa
siitä, että valtiovalta lainäädännöllä pitää huolen, että tarjolla on lisäksi
monimuotoisia asumismahdollisuuksia,
kuten senioritaloja, palveluasumista jne. niille, jotka haluavat yhteisöllisempään
asumismuotoon.
Pyhäjärvi 27.5.2017
Raija Leppäharju
kaupunginvaltuutettu